Siivellä

 

Tuntuu, että aika ei riitä ja on ihan hulluna tekemistä.

 

 

Eilen illalla alotin viisumihakemuksen tekoa, mutta se loppu siihen, ettei mun passi ollut käden ulottuvilla. Inhoan vaan kaikkia hakemuksia ja papereita ja säätämistä. Mun mielestä monet asiat on tehty ihan liian vaikeaksi ja työlääksi, vaikka varmasti löytyisi helpompikin tapa.
Viisumihakemuksen lisäksi mun pitäisi hommata kansainvälinen ajokortti ja toimittaa joitakin lappuja Cultural Caren toimistolle. Pitäisi myös selvittää, että voinko hommata sen kansainavälisen ajokortin tuolla mun nykyisellä  ajokortilla, joka menee vanhaksi kesäkuussa 2016. Viimeinen vaihe mulla on vasta toukokuun lopussa ja en kyllä haluais jättää mitään muita sinne viimeisille päiville ennen lähtöä.

 

 

Lisäksi mulla on yo-juhlat ja kengät ja lakki ostamatta. Tarkoitus olisi myös ottaa kiitoskuvat valmiiksi jo juhliin. Onneksi mekko on kuitenkin jo turvallisesti kaapissa! Tiedän kyllä aika tarkasti millaiset kengät haluan, eli enää täytyy vain löytää ne jostakin  kaupasta... Leipominen siivoaminen ja muu hössöttäminen juhlia varten on siis myös tässä samassa.

 

Mutta kyllä mä joudan, kunhan vain saisin aloitettua jostain. Toivottavasti en unohda jotain oleellista tekemistä  tai asiaa. Pitäisi oikeasti listata kaikki, mitä tarvii tehdä ja hiljalleen sitten yliviivata tehdyt asiat. Ois paljon mielekkäämpää kun ainakin näyttäisi, että asiat etenee!

 



Elämisen sivuvaikutus

Nyt se on sitten varmaa; musta tulee au pair! Rochester, New york kutsuu 8.6!

Oikeestaan oon ihan innoissani, mutta silti, joka toinen hetki, tekisi mieli jäädä kotiin.

Alunperin tarkoitukseni oli lähteä vasta heinäkuun alussa, mutta löysin ihanan perheen, joka tarvitsee au pairin jo heti kesäkuussa, koska niiden nykyinen au pair lähtee takaisin Ranskaan. Suomen kesäkuu jää siis näkemättä ja kokematta, mutta onneksi voin olla mukana Skypen ja WhatsApp:n välityksellä kaikessa tärkeässä!

Oon tosi onnekas, koska mulla on taustajoukkona tässä hullunmyllyssä kokeneita konkareita ja Jenniina, joka on myös lähdössä au pairiksi USAhan, tosin heinäkuussa ja ihan toiselle puolelle mannerta. Jose ja Veera taas pitää mut todellisuudessa, mutta samalla tsemppaa ja kannustaa lähtemään. Veera on mun tukipilari täällä Suomessa ja Joselta kuulen varmasti, että mikä on haastava, aikaa vievää tai muuten vain au pairiuden varjopuoli. Itse asiassa se on mun mielestä vaan hyvä juttu. Tiedämpähän, että mikä mua mahdollisesti odottaa!

Jose on saanut multa varmasti miljoonia outoja ja muutaman järkevänki kysymyksen tämän hakuprosessin aikana ja tulee varmasti saamaan vielä tuplasti lisää! Etenki Skype haastattelujen aikaan mulla riitti asiaa ja kysymyksiä, joista useimmat alkoivat vastaavasti;
"Voinko kysyä näin..?",
"Tää perhe on semmonen ja tämmönen mitä mä teen?"

Itse asiassa noiden kysymysten keksiminen oli ehkä vaikeinta ikinä! Lähes kaikissa hakemuksissa oli mielestäni kaikki oleellinen jo valmiiksi.

Nyt vähän jo helpottaa, koska perhe on tiedossa ja lentoliputkin kohta minulla, mutta tekemistä riittää tämän viimeisen kuukauden aikana tosi paljon. Kuitenkin päivä päivältä oon koko ajan lähempänä lähtöä ja kaikin puolin tämä on ehkä mun paras päätös ikinä! 

Biancaa tulee kyllä ikävä ihan ensimmäisenä! Onneksi mulla on siellä perheessä seuranani kaksi kissaa Biancaa korvaamassa. Kuvista kiitos Laura Kangasniemelle.