Ikuinen puputyttö

Ps, Huomenna enää 10 päivää jäljellä!!

Kaunis Veera balladi

Veera pyysi mua ottamaan sen ylioppilaskuvat. En koe, että oisin erityisen hyvä valokuvaamaan, mutta suostuin kuitenkin yrittämään ja tekemään parhaani. En sitten tiedä kumpi yllättyi enemmän lopputuloksesta kuvaaja vai kuvattaja, mutta itse ainakin olen tyytyväinen!

 Tämä kuva on kyllä mun ehdoton suosikki!

20 days until U.S.

Eilen 10-vuotias pikkuveljeni kysyi multa:

"Jonna, milloin sää oikee lähet sinne Amerikkaan?"
Minä: " kahdeksas päivä, noin 20 päivän päästä".
"Se tulee liian pian, en mää pärjää täällä ilman sua!"

Ihana, sai sitä sit vähän halata.

Kilpajuoksu ajan kanssa

Kuten jo aiemmasta huomata saattaa, sain mun lähtöpäivän aika lyhyellä varoajalla ja toisinaan joudun kilpajuoksuun kellon kanssa, esimerkiksi junaan kiiruhtaessa. 

Tiistaina sain sähköpostin, että voin varata mun viisumihaastatteluajan! Näppärästi sitten heti työpäivän jälkeen rupesin varaamaan aikaa ja huomasin, että tällä viikolla ainut aika on seuraavana aamuna kello 8:10, joten varasin ajan ja sain vahvistuksen sähköpostiini. Vahvistusta tarkastellessa tajusin, että en ollut saanut vielä Cultural Carelta DS-2019 - lomaketta ja mulle iski pikkuinen epätoivo ja paniikki. Meille posti tulee kuitenkin vasta joskus kolmen-neljän maissa, joten toivoa kuitenkin oli vielä jäljellä.

Olin varannut autokoulun syventävän vaiheen ajotunnit tiistaille kolmesta eteenpäin ja lähdin sit ajamaan lomakkeet ja juna-aikataulut mielessä. Kaiken onneksi kotiin saavuttuani huomasin kirjeen keittiön pöydällä ja sieltä paljastui DS-2019 ja muuta tärkeää informaatiota. Tunnin sisällä kotiin tulosta istuin jo junassa matkalla Vantaalle. Tuttuun tapaan nousin "varmuuden varalta" linkusta muutama pysäkki liian aikasin ja hetken vesisateessa seikkailtua pääsin perille siskon perheen luokse.

Lyhyiden yöunien jälkeen heräsin aamulla kuudelta kaksosten avustuksella. Pojat oli vähän ihmeissään että kuka kumma vielä nukkuu kun aamu on jo pitkällä. Ei se auttanut kuin hieraista unihiekka silmistä, tarkistaa, että kaikki tarvittava on matkassa ja hypätä junaan ja metroon ja yrittää löytää oikea paikka.

Lähin sen verran ajoissa, että ehdin seikkailla oikealle ovelle ja jäätyä siinä odotellessa. Taisin näyttää aika eksyneeltä, sillä eräs vartija neuvoi mut sitten oikealle sisäänkäynnille.

Aluksi piti antaa passi luukulla olevalle virkailijalle, jonka jälkeen kutsuttiin nimeltä yksi kerrallaan turvatarkastukseen. Turvatarkastus oli kuin lentoasemalla, puhelin piti sammuttaa ja kaikki ylimääräinen piti jättää säilytykseen. Ainoastaan takin a tarvittavat dokumentit sai ottaa mukaan. Turvatarkastuksen jälkeen mut ohjattiin odotyshuoneeseen, jossa sain vuoronumeron.

Ensimmäisellä luukulla piti antaa kaikki tarvittavat dokumentit;

passi
DS-160 varmistussivu
DS-2019
SEVIS-kuitti

Mulla ei ollut erikseen tulostettuna passikuvaa, koska olin ottanut kuvani itse, enkä tajunnut, että se ois pitänyt tulostaa. Onneks kuvani oli latautunut sivulle onnistuneesti, enkä tarvinnut paperiversiota.

Seuraavalla luukulla annettiin sormenjäljet ja viimeisellä luukulla oli itse haastattelu. Kolmas luukku oli siis ainoa, jossa puhuttiin englantia ja virkailija kysyi vain muutaman kysymyksen, kuten olet siis menossa aupairiksi ja minnepäin menet. Lopuksi hän sanoi, että viisumi tulee noin viikon päästä postissa, moikka!

Sattumalta olimme varanneet saman haastatteluajan mun lentokaverin kanssa. Oli tosi kiva tavata ja tutustua jo jonkinverran näin etukäteen! Eipähän tarvi lähdön lähestyessä sitten miettiä, että kenen kanssa sitä oikeen lentää.

Keskustassa vielä tapasin ihania ystäviä, ja juteltiin ja kahviteltiin. Oli tosi mukava nähä pitkästä aikaa! Tän reissun aikana kerkesin myös ostaa yo kengät ja otattaa mun ylioppilaskuvat sekä hoitaa ja viihdyttää ihania mussukoita, eli kaiken kaikkiaan todella hieno reissu!

Siivellä

 

Tuntuu, että aika ei riitä ja on ihan hulluna tekemistä.

 

 

Eilen illalla alotin viisumihakemuksen tekoa, mutta se loppu siihen, ettei mun passi ollut käden ulottuvilla. Inhoan vaan kaikkia hakemuksia ja papereita ja säätämistä. Mun mielestä monet asiat on tehty ihan liian vaikeaksi ja työlääksi, vaikka varmasti löytyisi helpompikin tapa.
Viisumihakemuksen lisäksi mun pitäisi hommata kansainvälinen ajokortti ja toimittaa joitakin lappuja Cultural Caren toimistolle. Pitäisi myös selvittää, että voinko hommata sen kansainavälisen ajokortin tuolla mun nykyisellä  ajokortilla, joka menee vanhaksi kesäkuussa 2016. Viimeinen vaihe mulla on vasta toukokuun lopussa ja en kyllä haluais jättää mitään muita sinne viimeisille päiville ennen lähtöä.

 

 

Lisäksi mulla on yo-juhlat ja kengät ja lakki ostamatta. Tarkoitus olisi myös ottaa kiitoskuvat valmiiksi jo juhliin. Onneksi mekko on kuitenkin jo turvallisesti kaapissa! Tiedän kyllä aika tarkasti millaiset kengät haluan, eli enää täytyy vain löytää ne jostakin  kaupasta... Leipominen siivoaminen ja muu hössöttäminen juhlia varten on siis myös tässä samassa.

 

Mutta kyllä mä joudan, kunhan vain saisin aloitettua jostain. Toivottavasti en unohda jotain oleellista tekemistä  tai asiaa. Pitäisi oikeasti listata kaikki, mitä tarvii tehdä ja hiljalleen sitten yliviivata tehdyt asiat. Ois paljon mielekkäämpää kun ainakin näyttäisi, että asiat etenee!

 



Elämisen sivuvaikutus

Nyt se on sitten varmaa; musta tulee au pair! Rochester, New york kutsuu 8.6!

Oikeestaan oon ihan innoissani, mutta silti, joka toinen hetki, tekisi mieli jäädä kotiin.

Alunperin tarkoitukseni oli lähteä vasta heinäkuun alussa, mutta löysin ihanan perheen, joka tarvitsee au pairin jo heti kesäkuussa, koska niiden nykyinen au pair lähtee takaisin Ranskaan. Suomen kesäkuu jää siis näkemättä ja kokematta, mutta onneksi voin olla mukana Skypen ja WhatsApp:n välityksellä kaikessa tärkeässä!

Oon tosi onnekas, koska mulla on taustajoukkona tässä hullunmyllyssä kokeneita konkareita ja Jenniina, joka on myös lähdössä au pairiksi USAhan, tosin heinäkuussa ja ihan toiselle puolelle mannerta. Jose ja Veera taas pitää mut todellisuudessa, mutta samalla tsemppaa ja kannustaa lähtemään. Veera on mun tukipilari täällä Suomessa ja Joselta kuulen varmasti, että mikä on haastava, aikaa vievää tai muuten vain au pairiuden varjopuoli. Itse asiassa se on mun mielestä vaan hyvä juttu. Tiedämpähän, että mikä mua mahdollisesti odottaa!

Jose on saanut multa varmasti miljoonia outoja ja muutaman järkevänki kysymyksen tämän hakuprosessin aikana ja tulee varmasti saamaan vielä tuplasti lisää! Etenki Skype haastattelujen aikaan mulla riitti asiaa ja kysymyksiä, joista useimmat alkoivat vastaavasti;
"Voinko kysyä näin..?",
"Tää perhe on semmonen ja tämmönen mitä mä teen?"

Itse asiassa noiden kysymysten keksiminen oli ehkä vaikeinta ikinä! Lähes kaikissa hakemuksissa oli mielestäni kaikki oleellinen jo valmiiksi.

Nyt vähän jo helpottaa, koska perhe on tiedossa ja lentoliputkin kohta minulla, mutta tekemistä riittää tämän viimeisen kuukauden aikana tosi paljon. Kuitenkin päivä päivältä oon koko ajan lähempänä lähtöä ja kaikin puolin tämä on ehkä mun paras päätös ikinä! 

Biancaa tulee kyllä ikävä ihan ensimmäisenä! Onneksi mulla on siellä perheessä seuranani kaksi kissaa Biancaa korvaamassa. Kuvista kiitos Laura Kangasniemelle.